...Continues

​

In 1984, Leo and Ritva Glad moved from Espoo, Finland to Thunder Bay, Canada with their two children, Jenni and Petri.

​

Leo had accepted a four-year contract as a pastor serving the Finnish Evangelical Lutheran Church’s work abroad, supporting a close-knit immigrant community. The plan was simple: go, serve, and return.

​

But as is often the case with immigration, life did not unfold according to plan.

 

What they brought with them was not just their professions, but a way of living. Leo’s work in the church and Ritva’s work in Finland—both in parish life and in social services at a special needs foster home—were rooted in serving others.

 

Their children were never separate from that work. Jenni and Petri grew up alongside it—attending confirmation camps, participating in church life, and visiting the foster home where Ritva worked. Brining children from the foster home on family vacations as far as the U.S.A. Together selling Christmas magazines door to door to raise enough money to make the 3 week trip that took them from Florida to New York. They saw early on that not everyone begins life with the same opportunities.

​

They also learned how to adapt. They saw how their parents served others, and how home life would naturally adjust to the needs of the work—and just as easily, how work would adapt to family life. There was no clear boundary between the two.

​

They were part of the work in practical ways. On one extended church trip across the United States, traveling by Greyhound bus with a group of seniors, their role was to help carry luggage in and out of hotels. It was a simple responsibility, but it taught them something lasting: to appreciate the experience, while understanding that the trip was not about them. They learned when to step forward, and when to stay in the background.

​

Work was never separate from life. It was shared.

​

In Canada, that continued—just in new forms.

Ritva took on the work that was needed, including driving a yellow school bus in the early mornings. At the same time, she began building something of her own. In March 1985, Glad Time opened its doors—a small shop on South Cumberland Street bringing Finnish design to a new audience. Trying what was often talked about, the American Dream.

​

There was no formal business training, and little English at the beginning. What there was, however, was a strong design instinct, courage, and a willingness to work hard and take risks.

Glad Time quickly became more than a retail space. With a small atelier included, it allowed for tailoring and personalization—bringing Finnish craftsmanship into everyday Canadian life. The store became a place of connection, where design and community met.

​

The space itself was built through shared effort. Many members of the Finnish congregation contributed to building the store. Leo Glad designed the name, the font, and the overall visual identity of Glad Time, and also managed much of the business side, supported by his stronger English skills. Like many immigrant stories, the early years were shaped not only by individual effort, but by the support and guidance of other Finnish entrepreneurs in Thunder Bay.

In 1986, Ritva returned to Finland to attend the Vateva show and select pieces from Vuokko’s latest collection. During that visit, she was invited into Vuokko’s home, where they shared a simple meal together.

​

It was a small moment, but a lasting one.

​

It reflected a way of working that wasn’t just about product, but about relationships—trust, respect, and human connection. Vuokko’s designs—timeless, functional, and bold—played a significant role in Glad Time’s success. They provided a foundation that allowed a small shop, thousands of kilometers away, to grow and connect with people in meaningful ways.

The family did return to Finland in 1988, as planned. But after two years, they realized they no longer fully fit back into life in the same way. Living abroad had changed them.

So they returned to Thunder Bay, continuing the life they had begun to build.

Today, the story continues—just in a different direction.

​

More than 35 years later, the next generation has moved from Canada back to Finland. What was once a departure has become a return—under new circumstances, in a different time.

The challenges are different—language, systems, expectations—but the foundation remains the same.

​

Family is central. Work is shared.

​

Emmi Glad Timmons, Leo and Ritva’s granddaughter, now creates large abstract artworks as part of Glad Time’s design and atelier work. Her practice is shaped by her lived experience—navigating disability, difference, and a world that does not always offer equal access or understanding.

​

She does not speak Finnish, just as her grandmother did not speak English when she first arrived in Canada.

​

And yet, the work continues.

​

Through Glad Time, her family supports the distribution, exhibitions, and communication around her work—ensuring it reaches people around the world. It is a continuation of the same model: individual creativity supported by collective effort. Because in this family, nothing is built alone.

There is a certain circularity to it all.

One generation leaves Finland to build a life in Canada.
Another returns, carrying that same spirit back.

​

The places change.
The circumstances change.

But the foundation remains.

​

Work hard.Take risks. Build together. Contribute something meaningful.

Glad Time was never just a store.

 

FI-

​

Glad Time — tarina, joka jatkuu

​

Vuonna 1984 Leo ja Ritva Glad muuttivat Espoosta Thunder Bayhin, Kanadaan, kahden lapsensa, Jennin ja Petrin kanssa.

​

Leo oli saanut nelivuotisen työsopimuksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkomaalaistyön papiksi, palvellen suomalaista siirtolais-yhteisöä. Suunnitelma oli selkeä: lähteä, tehdä työtä ja palata Suomeen.

​

Elämä ei kuitenkaan aina etene suunnitelmien mukaan. Mukanaan he toivat ennen kaikkea elämäntavan. Leo oli tehnyt työtä seurakunnassa, ja Ritva toimi Suomessa sekä seurakunnissa että sosiaalialalla erityislastenkodissa. Työ oli aina ollut heille tapa palvella muita.

Lapset eivät olleet erillään tästä työstä.

​

Jenni ja Petri kasvoivat sen keskellä—osallistuivat rippileireille, seurakunnan toimintaan ja vierailivat erityislastenkodissa. He näkivät varhain, ettei kaikilla ole samat lähtökohdat elämässä.

He oppivat myös joustavuutta. He näkivät, miten heidän vanhempansa palvelivat muita, ja miten kotielämä mukautui työn tarpeisiin—ja yhtä lailla työ mukautui perheen arkeen. Näiden välillä ei ollut selkeää rajaa.

​

He osallistuivat myös käytännön tasolla. Yhdellä kuukauden mittaisella seurakunnan matkalla Yhdysvalloissa, Greyhound-bussilla matkustaen senioriryhmän kanssa, heidän tehtävänsä oli auttaa kantamaan matkatavaroita hotellien välillä. Se oli pieni tehtävä, mutta opetti paljon: arvostamaan kokemusta, mutta ymmärtämään, ettei matka ollut heidän. He oppivat, milloin olla mukana ja milloin pysyä taustalla.

​

Työ ei ollut erillinen osa elämää—se oli yhteistä.

Kanadassa tämä jatkui uusissa muodoissa.

​

Ritva teki työtä siellä missä sitä tarvittiin, muun muassa ajaen koulubussia aikaisin aamuisin. Samalla hän alkoi rakentaa jotain omaa. Maaliskuussa 1985 avattiin Glad Time—pieni liike Thunder Bayssa, joka toi suomalaista designia uuteen ympäristöön.

​

Alussa ei ollut vahvaa kielitaitoa eikä liiketoimintakokemusta. Oli kuitenkin rohkeutta, hyvä silmä designille ja vahva työmoraali.

​

Glad Time kasvoi nopeasti enemmän kuin pelkäksi myymäläksi. Se oli paikka, jossa design, kulttuuri ja ihmiset kohtasivat.

​

Liike rakennettiin yhdessä. Monet seurakunnan jäsenet osallistuivat liikkeen rakentamiseen. Leo Glad suunnitteli nimen, kirjasintyylin sekä liikkeen visuaalisen ilmeen, ja vastasi pitkälti liiketoiminnan taustatyöstä hyödyntäen vahvempaa englannin kielen taitoaan. Lisäksi muut Thunder Bayn suomalaiset yrittäjät tukivat ja ohjasivat alkuvaiheessa.

​

Vuonna 1986 Ritva matkusti takaisin Suomeen Vateva-messuille valitsemaan Vuokon mallistoa. Matkan aikana hänet kutsuttiin Vuokon kotiin, jossa he jakoivat yksinkertaisen aterian saman pöydän äärellä.

​

Tämä kohtaaminen jäi mieleen.

​

Se kuvasti tapaa tehdä työtä—ei vain tuotteiden kautta, vaan luottamuksen ja ihmissuhteiden kautta.

​

Vuokon design—ajaton, funktionaalinen ja vahva—oli merkittävä osa Glad Timen menestystä.

Perhe palasi Suomeen vuonna 1988, kuten oli suunniteltu. Kahden vuoden jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että elämä oli muuttanut heitä. Niinpä he muuttivat takaisin Thunder Bayhin.

 

Tänään tarina jatkuu—mutta toiseen suuntaan. Yli 35 vuotta myöhemmin seuraava sukupolvi on muuttanut Kanadasta takaisin Suomeen. Tilanne on erilainen, mutta perusta on sama.

Perhe toimii yhdessä. Työ on osa elämää.

​

Emmi Glad Timmons, Leo ja Ritvan lapsenlapsi, luo suuria abstrakteja teoksia osana Glad Timen design- ja ateljeetoimintaa. Hänen työnsä syntyy omista kokemuksista—maailmasta, jossa haasteet ja erilaisuus ovat osa arkea.

​

Hän ei puhu suomea, kuten hänen mummonsa ei puhunut englantia saapuessaan Kanadaan.

Silti työ jatkuu. Perhe tukee hänen työtään—huolehtii jakelusta, näyttelyistä ja viestinnästä, jotta taide tavoittaa ihmisiä ympäri maailmaa. Koska tässä perheessä mitään ei rakenneta yksin.

 

Tarinassa on ympyrä.

Yksi sukupolvi lähtee Suomesta.
Toinen palaa takaisin.

​

Perusta säilyy.

Tee työtä. Uskalla ottaa riskejä. Rakenna yhdessä. Anna oma panoksesi.

Glad Time ei ole koskaan ollut vain liike.